Tarinaa vesimyllyistä

Kesinä 1907 ja 1908 Samuli Paulaharju teki rakennustutkimusmatkoja Pohjois-Karjalaan ja Aunukseen. Matkojen tuloksena syntyi piirroksien ja kuvien elävöittämä käsikirjoitus Kansatieteellinen kuvaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista. Aikanaan käsikirjoitusta ei voitu "esityksen liiallisen laveuden ja suuria varoja kysyvän painatuksen" vuoksi julkaista. Seuraava teksti on Samuli Paulaharjun kuvaus vesimyllyistä Pohjois-Karjalan matkalta 2.6.–13.8.1907.

Koko Paulaharjun matkakuvauksen on toimittanut Pekka Laaksonen:
Karjalaista rakennustaitoa: Kuvaus Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennuksista. Toimittanut Pekka Laaksonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003.

Härkinmylly

Tavallisimpia myllyjä ovat vesimyllyt, joiden yksinkertaisin muoto, härkin eli hierinmylly (jälkimmäinen nimitys tavallinen pohjoisissa osissa, edellinen muualla) vielä siellä täällä puroloissa tavataan (esimerkiksi Kaavi, Nurmes, Suistamo). Niinpä näemme semmoisen Suistamon Kontrossa erään pikkujärvestä lähtevän puron niskassa. Tämä harmaa, pyöreistä hirsistä salvettu karjalaisrakennus on pienoinen: 3,8 metriä seinäin pituus, takaseinän korkeus peruhirrestä harjaan 3,6 metriä. Oikeanpuolisen takanurkan puolesta vie vesiränni myllyn sisään. Me pääsemme sinne pienen kaarevakamanaisen oviaukon kautta, joka kahdesta leveästä laudasta tehdyllä ovella voidaan sulkea. Myllyn perällä, toista metriä korkealla sillasta, sivuseinän viereisten niskain varassa on pari metriä leveä lava, jonka oikeaan pääpuoleen on hirret sijoitettu. Silta ulottuu vain lavan kohdalle saakka, joten alusta puron kohdalla on avonainen. Siellä kivien alla nähdään pystyssä härkin, pyöreä tukki, jonka alapäässä vaakasuorassa, syrjittäisessä asennossa toistakymmentä noin kyynärää pitkää, pari korttelia leveää siipeä, joihin vesi puskee syöksyen seinäin alatse aukosta sivusta käsin. Härkkimen alapäähän kiinnitetty naparauta ulottuu alakiven läpi, ja naparautaan sovitettu listut pyörittää yläkiveä.

Härkkimen alla on leveä, vahva, puron suuntaan ulottuva palkki, alapäästä nousee lavalle kohtisuora puu. Siitä kiilain avulla voidaan aluspalkkia vivun tapaan nostaa ja laskea ja samalla kohoaa sekä laskeuu härkin ja kivikin. Kivien ympärillä on pyöreä, kimmistä koottu vannehdittu kehi, jonka päällä pari lautaa reunallaan, ja niiden sekä seinäin varassa nelisivuinen suppilo, loar’, mistä vilja ruuhen kartan kautta juoksee kivensilmään. Karttaa liikuttaa jyviä karistellen sen kylkeen kiinnitetty sivua kahnaava puupuikko, karistaja, ja kartan nokkaa voidaan sekä kohottaa että laskea ja viljaa vähentää sekä lisätä suppiloa kannattavien lautain väliin sovitetun pyörivän naulapuun avulla. Laarin lähellä peräseinän vieressä on korkeajalkainen rahi, jolle jauhettava jyväsäkki voidaan nostaa. Jauhot kivistä juoksevat torvea myöten lavan alle kahden niskan päälle sijoitettuun laatikkoon. Myllyn nuppilon kehineen näemme kuvassa 181.

[Kuva] Toisen härkinmyllyn tapaamme Kaavin Viitaniemen kylän pienessä Siitinjoessa. Myllyyn juoksee vesi pitkää ränniä myöten. Rännin yläpäässä näemme padon tammen ja itse rännissä, lähellä myllyä sulun häränpeän, joka vivulla voidaan ylös kohottaa. Härkkimen siipien alla on tasainen puusilta, siipisilta, jota siivet läheltä hipovat. Siipisillan läpitse pistäyy härkkimen tukki alla olevaan sammakkohirteen. Siipiä on härkkimessä 14 ja ovat ne toista kyynärää pitkiä, noin yhdeksän tuumaa leveitä. Kivilava on korkeammalla kuin edellisessä myllyssä, ja sen alusta on väliseinällä erotettu eri komeroksi härkkimelle. Sinne voidaan tunkeutua lavaan heitetystä aukosta. Kivet ovat lavalla vain paljaina ilman kehikkoa, jauhot karisevat lavalle ja siitä luodaan säkkiin. Jyväsuppiloa kiven päällä sanotaan kahaksi ja ruuhta sen porsaaksi, jota karistin täristelee. Kontron myllyssä näkemämme rahin sijasta on täällä seinästä seinään ulottuva lava, kapeampi alla olevaa lavaa. Sen varassa on kaha.

Härkinmyllyksi sanoo rajantakainen Vuonisenkin ukko edellä kuvatun kaltaista myllyä, mutta härkkimen tukkia kutsuu akaksi ja sen alla olevaa hirttä sukseksi. Suksessa rautalevy, jonka reijässä akka rautaisessa navassaan pyörii. Samoin kuin Kaavilla karisevat jauhot vain lavalle kiven lauvoille ja jyvät juoksevat ratista porsaan kautta kivensilmään ja porsasta tutistelee kolistajainji. Mutta Nurmeksessa on hierinmylly tukkeineen, siipineen, rattaineen ja porsaineen.

Monella saloseudulla on härkinmylly ainoana jauhojen hierimenä. Monessa isossakin kylässä vain yksi semmoinen mylly koettaa kyläläisille viljat jauhaa. Hitaasti pyörii härkinmyllyssä kivi, vesiratas kun suorastaan on kiveen kiinnitetty, mutta eipähän salolaisen pienoisista pelloista ja laihoista kaskiraateista kovin suuria jauhamisia tulekaan.

Ratasmylly

[Kuva]Ratasmyllyt ovat nykyään jo tavallisempia kuin härkinmyllyt. Tapaamme niitä sekä pienissä puroissa että isommissakin virroissa. Pienoisen Karnukan puron myllyssä Polvijärven Sotkumassa on myllyn yläpuolella purossa salpuu eli tammi, josta luukun kautta vesi pääsee kynään ja sitä myöten myllyyn vesiratasta pyörittämään. Vesiratas sijaitsee myllyn perällä eri komerossa, vesiratashuoneessa. Vesirattaan vaakasuorassa akselissa on myllyn puolella hammasratas, joka sivuun kiinnitetyillä hampaillaan pyörittää pystysuorassa seisovaa lyhtiä. Lyhti lepää akselillaan samoin kuin härkin sammakkohirrellä ja sen akselin yläpäässä on rautainen rellikanki, mikä listuella kiveä kieputtaa. Muuten sisustus kuin edellisissä, suppilo, ratti vain seisoo ratinjaloilla ja kivien ympärillä on puinen kehikko, mikä kiveen lepää hirsistä salvetulla kehikonkannalla. Jauhotorvea myöten juoksevat jauhot jauholootaan eli purnuun. Myllyn sisusta näemme kuvassa 182. Lyhti ja sammakkohirsi  näkyvät aukosta jauholaatikon oikealta puolelta ja niiden takaa hammasratas.

Samaan malliin kuin edellä kuvattu Polvijärven mylly, ovat muutkin yksinkertaiset ratasmyllyt rakennetut. Nimitykset vain vaihtelevat ja jossakin määrässä eri osain muodot. Peräosa myllyä on aina väliseinällä erotettu ves’huoneeksi ja toista osaa myllyä kutsutaan tavallisesti myllyaitaksi eli ampariksi.

Vesihuoneessa pyörii iso vesiratas, jonka kiekkoon on kiinnitetty siivet eli perjalauvat. Vaalusta kiekkoon ulottuvat  ristiin kulkevat tangot eli rutskatoikat. Vesirattaita on sekä umpinaisia että avonaisia. Edellisessä ovat siivet pohjallisia, jälkimmäisissä taas pohjattomia, mutta käyriä niin, että niihin hyvästi voi vesi puskea lävitse hurahtamatta. Ovatkin parempia kuin umpinaiset, jotka tahtovat pitää ”henkensä”.

Myllyaitan peräpuolessa muuta siltaa ylempänä on lava, kivisilta, jonka alla komero rattaille. Vesirattaan akselin yleinen nimitys on voalu. Sen kummassakin päässä on sukunasta valettu napa, pätkä eli pätjikä, joiden alla on hirsi, peänalanen, ja siinä, ainakin ennen, peänalaskivi (Suistamolla Muuannon myllyssä vieläkin). Vaaluun on myöskin kiinnitetty hammasratas, jota sanotaann kuivaksi rattaaksi sekä peikalorattaaksi. Sen kylkeen kiinnitettyjä hampaita kutsutaan peikaloiksi. Lyhti on nykyään jotenkin tavallinen nimitys. Ennen oli sitä sanottu sesteriksi, ja sanotaan Raja-Karjalassa vieläkin. Lyhdessä on seäret eli käs’varret, joihin peikalot tarttuvat. Lyhdin akseli on paikoin pätkä, paikoin rellikankin, napakanki, naparauta, lyhinnapa. Akselin alapään alla on sammakkohirsi, hiirenlautanen eli peänalusparri. Siinä oli ennen lyhdinakselin napaa vastassa kivi, samoin kuin vaalunkin napojen alla. Nykyään siinä on teräksen kappale. Akselin yläpäähän kiinnitettyä rautaa, millä se yläkiveä pyörittää, sanotaan kaikkialla listueksi.

Alakivessä on akselin yläpään ympärillä puukehys, jota kutsutaan pussiksi. Kivien ympärille laitettu puukehikko voi olla pyöreä taikka kuusi- tai kahdeksankulmainen laatikko. Sitä kutsutaan kehäksi ja kehiksi, kiv’kehikoksi, kivenkehykseksi ja kivilootikoksi. Kehän yläpuolella seisovaa jyväsuppiloa sanotaan kehäksi, loariksi ja tuutiksi. Kahan alle sovitetun lyhyen, leveäperäisen juoksuruuhen aivan tavallinen nimitys on porsas, harvemmin kartta (Raja-Karjala). Sitä liikuttava puikko on karistaja eli käristin eli kolistajainji eli vapa. Se on vanhoissa myllyissä pitkä, kahan kylkeen asti ulottuva, porsaan poskea koskettava keppi, joka samalla läähää kiven silmän sivua. Sittemmin on se opittu vain rautakopilla kiinnittämään porsaan suupuoleen. Porsaan nokkaa nostetaan tai lasketaan nuoralla, jonka toinen pää on kiinnitetty koukkuun kahan laidassa, taikka taas on semmoinen kohotuskeitos, mikä nähtiin Kontron myllyssä. Kivistä juoksevat jauhot jauhotorvea myöten purnuun, josta ne ajetaan säkkiin, taikka juoksutetaan ne säkkiin suorastaan.

Yläkiveä kevennetään yksinkertaisimmissa myllyissä vain lyömällä puusuutetta sammakkohirren pään alle, paremmissa myllyissä toimitetaan kohottaminen rautaruuvin avulla. Kiven laskeminen on jyventämistä. Myllyn yläpuolella virrassa on tavallisesti pato, jota sanotaan tammeksi ja salpuuksi, rajaseuduilla lotinaksi ja plotinaksi. Tammena on usein hirsistä salvettu, kivillä täytetty, mullalla ja sammalilla tiivistetty arkku. Tammesta vie vettä myllyyn ruuhi, jota sanotaan kynäksi ja ränniksi. Se on laudoista tai palkeista saumatta, ja sitä, jos se on pitkänlainen, kannattavat puiset arkut ja koossa pitävät puukehykset. Kynän suulla tammessa on häkki, joka estää puukappaleiden ja muiden sellaisten pääsyä ränniin ja rattaansiipiin. Lähellä myllyä, joskus myllyn sisässäkin vesihuoneessa (esimerkiksi Suistamolla Muuannon myllyssä), on ränniä sulkeva luukku eli sulku, paikoin häränpeä, jota voidaan vivulla kohottaa sen mukaan, kuinka paljon kulloinkin tahdotaan vettä siipiin laskea. Monesti on tammessa työrännin ja työportin ohella toinenkin, pienempi ränni ja portti, hätäränni ja hätäportti, josta tulvan aikana voidaan laskea liika vesi syrjään.

Vekselimylly

Paitsi edellä kuvattuja yksinkertaisia ratasmyllyjä, joissa voima vain yhden ratasparin avulla käyttää kiveä, tapaamme jo siellä täällä isompia myllyjä, joissa voima vaikuttaa kahden ratasparin kautta. Näiden myllyjen rataslaitos on tehty vekselin eli paltsamon keralla ja näitä sanotaan vekselimyllyiksi. Siinä vesirattaan vaalun vekseliratas pyörittää pystyssä asennossa olevaa hammasrattaan lyhtiä, ja samaan vaaluun kiinnitetty hammasreunainen hammasratas käyttää kiven lyhtiä. Silloin voi olla useampiakin lyhtejä kivipareineen saman rattaan kieputeltavina. Voi myös olla vekselilaitos niin järjestetty, että vesirattaan vaalussa on hammasreunainen ratas, joka pyörittää vaakasuorassa suunnassa olevaa lyhtiä ja saman vaalun peikaloratasta, mikä taas käyttää toistä lyhtiä, kuten yksinkertaisessa ratasmyllyssä. Tällaista sovitusta sanoo kontiolahtelainen paltsamon kera laitetuksi ratasmyllyksi.

Jauhojen survominen

Huuhmariaan, missä ennen kauroja survoi, ei karjalainen ole voinut pois heittää. Paikoin on se pitänyt sovittaa myllyynkin veden voiman käytettävänä kauroja survomaan. Tämmöisen kaurojen hienontamislaitoksen, survojan, tapaamme esimerkiksi Kiteellä, Sortavalassa, Suistamolla. Vesirattaan vaalun vieressä, vastaisella puolella kuin kiven lyhti on sillalla pitkä vahvoista palkeista tai paremmin tukeista tehty laatikko, jossa vierekkäin kolme, neljä, viisikin isoa huuhmarin tapaista pyöreää suppilomaista syvennystä, pahmasta. Niissä vahvat, koivuiset, rautapäiset petkeleet survovat kauroja jauhoiksi, noin neljästä viiteen kappaa voidaan kerralla pahmaaseen panna.

Petkeleitä käyttää vesirattaan vaaluun kiinnitetty hammasreunainen ratas, joka pyörittää vaakasuorassa suunnassa olevan pahmasvoalun eli survojavoalun lyhtiä ja samalla itse vaalua. Pahmasvaalussa on poikkipuut, liipat, jotka petkeleen kylkeen kiinnitetystä peikalosta kohottavat petkeleen ylös, omasta painostaan sitten raskas petkele jytkähtää alas. Liipat ovat niin järjestetyt, että petkeleet vuoron perään jyskivät. Tavallisesti on pari liippaa – vaalussa läpitse ulottuva poikkipuu – kullakin petkeleellä niin, että petkele joka pyöräyksellä kaksi kertaa nousee ja laskee. Toisinaan on pahmasvaalussa petkeleen luona pyörä, minkä kupeessa petkelettä nosteleva liippa. Pahmaan peittää sivulle vetäistävä kansi, ja kannessa on aukko petkelettä varten. Pahmaassa survottuja jauhoja käytetään sekä leipään että keittoihin. – Siinä ovat myllyn sisuslaitoksen eri muodot.

Huolto

Ainaisesti eivät kivet voi ilman kohentamatta kunnollisesti hyvää jauhoiksi hienontaa, vaan pitää niitä tuon tuostakin teroittaa. Päällyskivi väännetään kelalla taikka kivennostoluokilla ylös – kangella ensin vähäsen kohotetaan, pölkky väliin, vihtaköysi silmästä läpi ja siitä väännetään kivi kyljelleen ja selälleen. Siinä sitten kumpainenkin kivi hakataan kivenkuokalla eli kivikuokalla rosoiseksi. Entisaikaan tavattiin kivi teroittaa siten, että se oli silmästä lähtien alusta väljempi, hakattiin kivenkumu eli kupu niin laaja, että jyvät puolikiveen vierivät särkymättä. Sitten vasta alkoivat vähitellen rouhiintua ja vasta kolme–viisi tuumaa reunassa oli niin tiivistä, että jyvät hieroutuivat jauhoiksi. Tätä osa sanottiin kivenikeniksi. Nykyään tavataan jättää kumu hakkaamatta, ja sen sijaan tehdään käyrät uurot eli  kuurot eli rihlat silmästä lähelle ulkoreunaa. Niitä myöten voivat jyvät silmästä kivien väliin vieriä (teroittamistiedot Ilomantsista ja Kontiolahdelta). Teroittamisen jälkeen, ennen kuin varsinaisesti käyttämään aletaan, lasketaan kivien läpi joku määrä jyviä, jotta tuovat mukanaan kivensiruset sekä täyttävät kehän kolot. Näitä jyviä sanotaan ajakkeiksi.

Tavallisia myllynkiviä tavattiin ennen käyttää ryynienkin valmistamiseen. Kivet vain kevennettiin niin, että otrista – niistä näet tavallisesti ryynejä tehtiin – läpi laskettaessa vain kannat irtautuivat. Ryyniseulalla niistä sitten kantajauhot seulottiin pois ja käytettiin sikojen ruokana ja hevosten hapatuksissa. Sitten kiviä vähän lähennettiin ja otrat laskettiin toisen kerran läpi ja taas seulottiin, ja sitten taas kiviä lähennettiin ja laskettiin ja seulottiin, ja niin meneteltiin aina kuusi ja seitsemän ja kahdeksankin kertaa. Viimeksi seulottiin tiheällä jauhoseulalla ja saatiin rieskajauhoja, joista rieskoja leivottiin. Seulalle jääneet olivat sitten ryynejä (samalla tavalla tehtiin ruppuja käsikivillä). Joskus tehtiin ryynejä tattareistakin, mutta niitä piti ennen käyttämistä liottaa vedessä, etteivät kivien välissä aivan murskaantuneet, vain ainoastaan kuorensa laskivat. Rukiista sitten toisinaan valmistettiin lestyjä. Niitä ensin korvossa piakalla survottiin ja joskus vähäsen luntakin piristeltiin sekaan, sitten tuullettiin ja vietiin myllyyn. Juhlapyhiksi lestyistä sitten leivottiin leipää.

Myllyrakennus

Itse myllyrakennuksesta ei paljoa puhumista. Pari–kolme pienehköä myllyä olemme jo nähneet ja samannäköisiä ovat isommatkin myllyt: veistetyistä hirsistä salvetut ja Raja-Karjalassa, kuten tavallisesti, pyöreistä. Kaksinkertaisia ovat myllyt tavallaan, ja ovi, isommissa kahtaalle aukeuva, vie myllyn alaosaan tavallisesti päätyseinästä, harvemmin sivuseinästä. Sisässä sitten on tikapuut yläsillalle, kivisillalle, joka useasti vain, kuten olemme nähneet, on peräpuolessa huonetta.

Suistamon Shemeikassa tapaamme vanhan, täydellisesti kaksikerroksisen myllyn. Myllyn yläkertaan vie leveä silta ja ovi etuseinän sivupuolesta, alakertaan keskikohdasta. Alakerrassa on kaksipetkeleinen survojalaitos, ja samassa vaalussa, jossa ovat survojien liipat, on peikaloratas, mikä myllynkiven sesteriä pyörittää. Kivet ovat yläsillalla. Sinne päästään alhaalta oviseinälle nurkkaan sijoitettuja rappusia myöten. Myllyn takana näemme vielä erikseen salvetun vesihuoneen. Mylly lienee kohta satavuotias. Teroin isän Petrin, joka jo yli 20 vuotta takaperin on 98-vuotisena kuollut, sanovat sen nuoruudessaan rakentaneen. Viratonna on mylly jo seisonut toistakymmentä vuotta, Ruodavuksen vesi kun ei enää virtaa myllypuron kautta. Hiekkaa vain on luonut puron suun täyteen, ja sitä vasten laineitaan loiskuttelee.

Muut rakennukset

Myllyn toveritsana, joskus matkan päässä sitä vastapäätä, seisoo vanha, myllyn kanssa samanikäinen myllyperttji, jossa myllymiehet ovat jauhettamisen aikana oleskelleet. Se on vain pienoinen, nelimetrinen huone, jonka seinissä vain pikku pikkuruiset ikkunat, neljä luvultaan, ja jossa savukiuas patsaineen, orsineen vasemmassa ovinurkassa ja kiukaan sekä peräseinän välissä makuulava ja seinäin vieressä lautsat. Peränurkassa vielä pyhä jumalankuva unhotettuna vanhaa huonetta valvoo. Sen edessä ennen Shemeikat ja monet muut myllyssä kävijät saloneläjät tervehdyksensä kumartaneet sekä pirttiin astuessaan että huoneisiin lavalta herättyään. Se myös lienee kuulijana ollut monille tarinoille, joilla myllyniekat odotusaikaansa kuluttivat.

Samanlainen, myllysaunaksi sanottu huone oli tavannut olla ainakin Kontiolahdella entisaikaan myllyn luona. Sen myllymiehet myllylle päästessään pistäneet lämpiämään ja siellä oleskelleet käyttämisen ajan – yön seutuna talviseen aikaan tavanneet käyttää. Evästä ei ollut tavannut mukana olla, oli vain myllystä otettu jauhoja, tehty rieskataikina ja saunanunnissa rieskat paistettu. Uuni oli ollut kuin saunassa, mutta arina muurattu savesta. Ja olivat samassa kylpeneetkin, kourulaudat vain oli pantu arinalle, jotta ei löylyvesi päässyt sitä kastelemaan. Lauteet oli ollut kuin saunassa sekä ikkunapahainen seinässä ja penkki seinän vieressä. Myllyssä ei ole lämmityslaitosta, mutta vesihuoneessa on toisinaan uuni, jota talvisin lämmitetään, ettei vesiratas niin jäätyisi. Joku pienoinen ikkuna on toisinaan myllyn seinässä.

Useimmissa myllyissä juoksee vesi rattaan alatse, Kiteellä sanoivat olevan muutaman myllyn, jossa vesi käypi  rattaan ylitse, ja Sortavalassa Pitkäsen mukaan kuuluu olevan viimeksi mainittuja useampiakin. Vesimyllyjä on ollut käytännössä ”jo satakuntii vuosii” (Kontiolahti). Ennen ne olivat useimmiten olleet kyläkunnan yhteisiä, ja niissä olivat sitten kukin vuorollaan jauhattaneet. Semmoisia oli esimerkiksi Kontiolahden paiholaisilla ollut muinoin Kantalesärkän purossa, toinen Ruohonsuon purossa, sitten taas Törön ja Aketan puroissa. Muutamat niistä olivat käyneet vain syksyisin ja keväisin.

Useat nykyaikaisista myllyistä ovat yksityisten omistamia veromyllyjä, joihin käyttäjäin on tulli maksettava. Tulli maksetaan useasti jauhettavasta viljasta; kappa tynnyriltä lienee tavallinen maksu. Ennen oli Kontiolahdella jauhatettu kapasta 40 kappaa rukiita, otrakapasta 30 otria, mutta kauroja vain 25 kappaa kapasta. Kahan sisälaidassa oli ollut merkit, jotta oli nähnyt, miten paljon kulloinkin käytettävää oli. Tullieloja varten on myllyssä tullipurnu eli tullisalvos, johon tullielot kannenreijästä kaadetaan.